1. LUKU Yhteinen esihistoria ja kehitys

Heimot

Nykyisin uskotaan, että esisaamelaiset ja suomalais-ugrilaiset ovat jotenkin rinnakkain tulleet Suomen niemelle jo noin 9 vuosituhatta sitten, melkeinpä maajään kintereillä. He tulivat idästä hylkeiden, kalan ja riistan vuoksi.

Molemmat ryhmät jättivät saman tapaisia asutuskenttiä perässä tulevien tutkijain tongittaviksi. Kuin tätä ajatellen he viskelivät syömiensä saaliitten luut ja ruodot keittotulien tuhkaan, missä ne mukavasti säilyivät. He olivat vain kierteleviä kivikauden perheitä, mutta heidän kulttuurinsa on pohjolan vanhin. Se ei oikeastaan kuollut koskaan, ainoastaan kehittyi.

Vedet laskivat, Itämeri muuttui suolaiseksi, ja maahan saapui lisää väkeä. Itäpuolelle tultiin Karjalan kautta ja länteen Baltiasta. Kummankin suunnan asujaimet elivät pyynnillä ja keräilyllä, mutta heidän kallonmuotonsa, kivikalunsa ja keramiikkansa olivat hieman erilaisia.

Sitä paitsi idässä maalattiin kallioihin. Äänisen takaa Ristiinan Astuvansalmeen ja etemmäksikin yltää ketju punavärillä maalattuja kallionseiniä. Niissä hirvet, joutsenet, veneet ja ihmiset tekevät yhä sitä mitä taiteilija pani tekemään 5 000 vuotta sitten.

Uusin tutkimus uskoo, toisin kuin vielä jokin aika sitten, että Suomen asutus on jatkunut katkoitta kerran alettuaan. Huonot säät tai tuoreet tulokkaat ovat työntäneet entistä väkeä sisämaahan, mutta eivät hävittäneet pois. Saamelaiset ovat elelleet melkein koko maassa suomalaisten naapureina aina keskiajalle saakka.

Suomen heimot ovat usein saaneet uusia keksintöjä ja tapoja korumuodeista hirrenveistoon ja koristemalleista kirveenteriin samaan aikaan monelta taholta, idästä, etelästä tai lännestä. Idän suunta hallitsi tuhansia vuosia, myöhemmin lännen vaikutus on työntynyt yli maan itään päin. Vain laikuittain asutussa maassa uutuudet etenivät hitaasti ja kohtasivat suurin piirtein siinä, missä nyt ovat Etelä-Savo ja Kymenlaakso.

Joskus vuoden 0 vaiheilla, siis ajanlaskumme alussa, Suomessa oli tutkijoiden mukaan neljä heimokuntaa: Suomalaiset, hämäläiset, karjalaiset ja saamet. Näiden neljän sekoituksista satunnaisin lisämaustein muut maakunnat ovat kasvattaneet omat heimonsa. Heimot ovat eronneet toisistaan eniten kulttuurin eli ruuanhankkimistapojen, kielimurteen ja muun opitun suhteen. Perintötekijäin määräämiä fyysisiä erojakin on ollut, mutta paljain silmin näkyviä ehkä vain saamekansan kohdalla.

Suomen väkimäärä on muutamia kertoja painunut niin vähiin, että paljon heimoperinteitä on katkennut. Uudelleen kasvanut väestö on joutunut itse luomaan itselleen tapakulttuuria, joka parhaiten on soveltunut silloin vallinneisiin oloihin. Tällaiset vaiheet ovat luultavasti muovanneet ns kansanluonnetta enemmän kuin