1. LUKU Yhteinen esihistoria ja kehitys

tapäätä Enonlahden kupeessa. Näiden samoin kuin Kousankylän asukkaat olivat varmaan käyneet Hartolan kirkossa yhdessä pertunmaalaisten kanssa.

Hollolan Etoolalle kuulunut Paistjärvi pysyi Mäntyharjun osana 1848 asti, vaikka sille läheisin kirkko olisi ollut Iitissä ja vuodesta 1680 lähtien Heinolassa. Pärnämäki ja Enonlahti olivat osa Iitin kirkkopitäjää ja käyneet Iitin kirkossa. Ahveniston kylää ei ollut olemassa, vaan pääosa sen nykyisestä alueesta oli Kaituenmaaniminen Asikkalan eräsija. Paljakan liitos ei toteutunut.

Länsilaita kuului tälle vuosisadalle asti Mäntyharjun köyhimpiin ja hiljaisimpiin osiin. Pitäjänkokous, kirkon isännistö ja kaikki tärkeimmät lautakunnat toimivat käytännössä vuosisatoja ilman ainuttakaan edustajaa Pärnämäestä, Enonlahdelta, Kousankylästä, Ahvenistosta tai Paistjärveltä. Höltän vauraiden isäntien nimiä vilahtaa joskus vaikuttajanpaikoilla, mutta luultavasti he ovat huolehtineet omasta kylästään Rievelin takana ennen kuin muutamien torppariensa toiveista Enon niemillä.

Kulttuuri

Yksi syy Mäntyharjun kohdalla ammottaneeseen kirkonmentävään aukkoon lienee ollut, että seudulla kohtasivat Itä-Suomen kolme voimaheimoa: hämäläiset, savolaiset ja karjalaiset. Risteysalueella kaikki pyrkivät vielä 1400-luvulla etenemään, ja rajoja jouduttiin vetämään jopa Pohjanmaalta tuotujen vierasmiesten voimin.

Länsipuoli oli tukevasti hämäläisten nautinta-aluetta, missä vallitsivat Hämeen verotuskäytäntö, käräjäoikeus ja kirkkokuri - silloin kun pystyivät. Esineistö, tavat, uskomukset ja tietysti kieli olivat eri perinteiden sekoituksia tai omia kehitelmiä, jotka eivät selkeästi sovi mihinkään ympäristön ryhmään.

Kansatieteen mukaan alueella ovat olleet käytössä karjalaistyyppinen taaksekäyrä sirppi ja pääasiassa hämäläinen avopankkoreki, vaikka savolaismallikin on tunnettu. Yli 50-vuotiaat paikkakunnalla syntyneet muistavat käyttäneensä kahta, kolmea tai neljääkin erilaista sirppiä, joukossa mainittu karjalainen sekä leveämahakas hämäläinen. Sirpittäminen oli naisten työtä, joten painavat mallit jäivät vähälle käytölle. Suosituin oli kyläseppien tekemä kaartuva, kapeahko, pitkäteräinen ja lyhytvartinen, joka ei esiinny kirjallisuudessa.

Reki puolestaan oli sotiin saakka useimmiten savolainen liistereki, kirvesmiestaidon näyte, jonka valmistukseen tarvittiin neljää eri puulaatua, viikon työpäivät ja raudoitustaitoinen seppä. Sodan jälkeen siirtokarjalaiset ajoivat kylille reellään, jossa pankon päällä oli umpipohjainen istumalaatikko. Muutamassa vuodessa laatikkoreki oli miltei joka hevosen perässä. Viimeisissä virityksissä laatikko voitiin irroittaa kiinnitystapeistaan vaikka puunajon vuoksi. Siihen lisättiin pieni, vino selkänoja ja eteen sermiin levy, etteivät tierat lentäneet silmille.

Perihämäläisessä taloudessa leivottiin jokunen kerta vuodessa ja silloin niin paljon, että orsilla kuivatettua leipää riitti pitkäksi ajaksi. Savokarjalainen tapa oli leipoa usein ja syödä leipä melko pehmeänä. Enonveden ympärillä on noudatettu jälkimmäistä tapaa, mutta jo Paistjärvellä on ollut kovan leivän taloja. Muutenkin keittiö kallistui savolaismakuun, vaikka monia selvästi hämäläisiä perinteitä on